Sama vanha virsi

Aloitan maanantaina laihduttamisen. Oletko joskus kuullut jonkun tekevän vastaavanlaisia päätöksiä? Minä olen. Olen myös itse tehnyt saman päätöksen - uudelleen ja uudelleen. Olen useana maanantaina (ja joskus jonakin muunakin hyväksi katsomanani päivänä) aloittanut uuden elämän, kuntokuurin, laihdutuskuurin ja ties minkä. Olen joskus pysynyt aloittamallani tiellä pitkäänkin ja saanut kiloja karistettua. Kaikki ne vain ovat hiipineet takaisin ja olen taas tässä - aloittamassa alusta.

Olen kirjoittanut blogiakin aiemmin. Halusin kuitenkin aloittaa senkin kokonaan alusta. En halua muistella enää sitä epäonnistumista, ja pian pyyhkäisenkin tuon vanhan blogin unholaan - vaikka netistähän ei mikään katoa mihinkään. Tällä kertaa haluan olla anonyymi. En aio lisätä tänne kuvia itsestäni ja (toivottavasti) muuttuvasta kehostani. Kuvia toki lisäilen - siitä mitä syön, missä liikun, mikä inspiroi minua. Pyrin ottamaan nuo kuvat itse.

Yleensä laihdutusyritykseni ovat lähteneet siitä, että olen kehittänyt idean. Idean siitä, millä tavoin tällä kertaa laihdun. Olen kirjannut syömisiäni ylös vaikka millä tavoin. Olen laatinut ruokalistoja etukäteen. Olen suunnitellut liikuntakertoja jopa viikkoja eteenpäin. Olen luonut palkitsemissysteemejä. Olen koonnut motivaatiota nostattavia kuvakollaaseja: kartongille ja tietokoneelle. Mitä vielä? Tällä kertaa minulla ei ole suunnitelmaa. En tiedä, kirjaanko syömisiäni ylös. Minulla ei ole tarkkaa ruokalistaa. En ole miettinyt liikuntaa muutoin, kuin että aion harrastaa sitä. En kiellä itseltäni mitään.

Nyt ajattelet, että projektini on tuhoon tuomittu. Ehkäpä sitten niin. Mutta tällä kertaa haluaisinkin olla rehellinen itselleni ja tutkia itseäni. Mikä saa minut epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen? Miksi syön epäterveellisesti ja lojun sohvalla, vaikka varsin hyvin tiedän, mitä se minussa saa aikaan?

En ole kertonut avopuolisolleni, että aion taas tsempata. Olemme lomailleet kuluvan viikon, ja olen syönyt huolettomasti. Hän jaksoi tähän päivään asti pitää suunsa kiinni karkin syömisestä, ja tänäänkin hän oli hellävarainen. Koko viikon huomasin, kuinka hän imaisi sanat kielensä kärjeltä, kun rapistelin karkkipussia tai vahdoin vaatteita. Tänään hän viimein kysyi, kuinka monta pussillista karkkia oikein viikon aikana olen syönyt. Olen nimittäin viimeisen parin kuukauden aikana lihonut useamman kilon ja levinnyt varmasti useita senttejä.

Miksi en sanonut, että maanantaina tämä mussutus loppuu (kuten olen useasti ennen sanonut)? No, siksi että olen jo useasti ennen niin sanonut. Hän on viimeisen seitsemän vuoden aikana nähnyt niin monta epäonnistunutta yritystä, ettei hän enää usko minun kykenevän laihduttamaan. En ole aivan varma, uskonko itsekään, nyt kun rehellisiä kerran ollaan. Mutta kai se on pakko yrittää uskoa. En minä luovuttaakaan halua. En halua olla ikuisesti tällainen löllö.