Tämä on nähty ennenkin. Ei kerran, kaksi tai kolmekaan. Ei nyt ihan sataa kertaa, kuten blogini otsikko liiottelevaan tyyliini väittää (avopuolisolta meinaa mennä hermot, kun kaikkea on seitsemäntoistatuhatta yksikköä), mutta monta kertaa olen kokenut tämän alkuhuuman. Ja hienoahan se on, että alussa on sellainen olo, että kyllä minä tähän pystyn.
Mutta siinä piilee myös vaaran paikka. Nyt tuntuu hölmöltä, etten aiemmin ole saanut laihdutettua, kun tämähän on näin helppoa. Tiedän kuitenkin, että jossakin vaiheessa tulee se hetki, kun en kykene vastustamaan anopin ostamia suklaapatukkaröykkiöitä tai toimimaan järkevästi ravintolassa. Ei tämä oikeasti helppoa ole - ainakaan minulle. En minä tässä ole epäonnistunut niin monesti omasta halustani tai huonoudestani; laihduttaminen pysyvästi nyt vain on todistautunut aika haastavaksi.
Miksi päätin kirjoittaa aiheesta? Koska huomasin omassa euforisessa tilassani eilen jotakin perin tuttua. Tältä on tuntunut joskus aiemminkin. Ja toisaalta olen viimeisen parin viikon aikana kaivellut uusia laihdutusblogeja ja löytänytkin muutamia, ja monissa on havaittavissa samaa alkuinnostusta. "Tästä se lähtee!" "Nyt muutan elämäni!" "Ei enää ikinä lihava!" Ja vaikka minulla välillä onkin taipumusta kateellisuuteen toisten onnistumisista, toivon kuitenkin sydämeni pohjasta onnistumista kaikille tämän urakan kanssa kamppaileville. Fakta vain nyt on se, että osa tulee epäonnistumaan - vääjäämättä. Tavoitteeni olisi nyt pyrkiä selvittämään, miten itse kykenisin olemaan siinä toisessa osassa.
Nyt osa teistä pitää minua ilonpilaajana ja väittää, että valehtelin alussa, kun sanoin, etten halua sortua pessimismiin. Väitän kuitenkin olevani nyt realistinen. En jaksa tähän etsiä tieteellistä näyttöä ja tilastoja siitä, kuinka moni laihduttaja epäonnistuu yrityksessään viimeistään painon pitämisessä poissa (tutkimustietoa tulee pyöriteltyä liikaa jo gradun parissa). Niitä tutkimuksia ja tuloksia kuitenkin löytyy. Haaste, jonka nyt asetan itselleni ja muille, onkin sen viisastenkiven löytäminen, miten tämä onnistumisputki saadaan jatkumaan niin, että puolen vuoden päästä Hese-ateriasta kieltäytyminen ei ole juhlimisen arvoinen saavutus vaan arkinen toimintamalli.
Optimisti minussa kuitenkin lopulta ottaa vallan. Kyllä minä onnistun! Pakko minun on onnistua! Ja niinhän se on ajateltavakin. Avopuolisoni ei enää suhtaudu terveellisempään elämääni vakavasti vaan tuhahtelee ja pohtii varmasti mielessään, kauankohan tällä kertaa kestää, että ahmin taas jäätelöä litroittain suoraan rasiasta. Mutta jos minä lähtisin tähän elämänmuutokseen ajatellen, että epäonnistun kuitenkin, eikö olisi aivan sama lopettaa saman tien?
 |
| Täältä |
Hyvä kirjoitus! Muistan jostain lukeneeni, että vain noin yksi kymmenestä painonpudottajasta onnistuu tekemään pysyvän muutoksen eli aika kovat panokset on tässä elämäntapamuutospelissä. Itsekin aikanani vannoin, ettei paluuta entiseen ole ja kas, tässä sitä kuitenkin ollaan. 20 kiloa tuli takaisin että hups vaan. (Tosin kilot kertyivät raskausaikana, vaikka en todellakaan mitenkään mässäillyt vaan söin normaaliin, terveeseen tyyliin ja liikuin viimeisille viikoille asti. Tiedä sitten mitkä hormoonit siinä asiaan vaikuttivat.)
VastaaPoistaOmasta itsestäni tiedän, että olen helposti innostuvaa mutta valitettavasti myös helposti kyllästyvää sorttia. Alkuun voi mennä parikin kuukautta loistavasti, mutta auta armias jos poikkean rutiinista niin heti on pakka ihan sekaisin! Vaatii todellista mielenlujuutta palata takaisin ruotuun ja löytää se sama treenivire uudelleen.
Edellisellä kerralla kun painoa tiputin, oli avaimena nimenomaan liikunta - nautin treenaamisesta ja puhtaasti syömisestä, ja paino tippui siinä sivussa kuin itsestään. Nyt kun vaan löytäisi saman mielentilan uudelleen.
Tsemppiä sinne! Seurailen blogias. :)
Minulla liikunta toimii myös laihdutuksen avaimena, vaikka painonpudotusgurut siitä aina (aiheestakin) varoittelevat, että ruokailu on kaiken a ja o. Mutta kun se ruokailukin sujuu liikunnan myötä helpommin. Pitää keksiä jotain virikkeitä jatkuvasti, jotta into pysyy yllä. Kiitos tsemppailusta! Kyllä tämä tästä - tällä kertaa. :)
PoistaLoistava kirjoitus! Olen pohtinut ihan samaa ja varsinkin noita omia ensimmäisiä postauksia kirjoitellessa välillä miettinyt, että onhan tää nyt taas niin kliseistä alkutsemppausta, jota joka blogissa on. Surullisinta on löytää juuri niitä blogeja, jotka ovat parin viikon elossa olon jälkeen hiljentyneet vähin äänin. Onnistumisprosentti on hurjan pieni, mutta on sentään hyvä tietää, että mahdollisuuksia onnistumiseen on. Pakko vaan uskoa siihen ja omaan itsekuriin.
VastaaPoistaJoka tapauksessa, jotain erilaista omassa päässäni on liikahtanut, kuin aiempien yritysten alussa ja aion kirjoittaa siitä oman postauksen tällä viikolla. Ehkä se kaikista pahin raja nyt vain ylittyi ja kaikki realiteetit iski tajuntaan. :)
Ja aina pitää muistaa, että kyllä on niitäkin, jotka ovat onnistuneet laihduttamaan ja vielä pitämään sen painon poissakin. Miksi en sitten minä? Odottelen tulevia tekstejä! :)
Poista