Laihdutanko salaa?

Tänään huomasin itsessäni kahdessakin tilanteessa, että minua tavallaan hävetti leimautua laihduttajaksi. Meille tuli aamulla sähkömies jo seitsemältä hommiin, joten aamupalan valmistus oli kesken, kun hän saapui. Operoin normaalisti ruokavaa'an kanssa, mutta rupesin siinä miettimään, että mitähän mies ajattelee. Pitääkö minua ihan pöpinä, kun gramman tarkkuudella laitan aamupalaa paperille?

Toinen tilanne sattui ruokaillessani. Minulla oli töissä eväänä pakkasesta nappaamani juuressosekeitto, johon lisäsin raejuustoa ja auringonkukansiemeniä. Niitä sitten mussuttelin opettajanhuoneessa, ja vieressä muut kiskoivat karkkeja, joita jotkut olivat syntymäpäivän ja roosanauhapäivän (?) kunniaksi tuoneet. Vaikka monissa tilanteissa koen (vähän tyhmästi) ylemmyydentunnetta siitä, jos kerrankin syön terveellisesti, tällä kertaa tuli jotenkin vaivaantunut olo.

Rupesin miettimään, mistä tuntemukeni oikein johtuvat. Samalla tajusin, että en ole tällä kertaa tehnyt laihdutuksestani minkäänlaista numeroa. Avomies toki tietää, vaikka aluksi olin asiasta hiljaa jopa kotona. Otin sen asenteen, että nyt vain syödään vähän terveellisemmin. Ystävät tietävät, että olen sokerilakossa ja osaavat toki laskea yhteen yksi plus yksi. Mutta silti en ole varsinaisesti kertonut, että nyt sitä laihdutetaan. Yksi ystäväni on sellainen, jonka kanssa usein puhumme painoasioista, koska hän kamppailee itsekin ylipainon kanssa.

Mikäs tässä nyt sitten on niin hävettävää? Eikö se vain ole hienoa, että yritän parantaa elintapojani ja tulla terveemmäksi? Kai taustalla lienee epäonnistumisen pelko. Varsinkin, kun tässä ei olla ensimmäistä kertaa liikenteessä. En ole koskaan tehnyt varsinaista numeroa siitä, että laihdutan. En ole kovaäänisesti kailottanut juhlissa, että "ei kiitos kakkua minulle, liikaa kaloreita" tms. Nyt olen kuitenkin ollut jotenkin vielä varovaisempi. Perinteinen laihdutusneuvohan on, että kerro lähipiirille aikomuksista, jotta he voivat tukea ja on tavallaan edesvastuussa vähän myös muille.

Olen miettinyt tuota työpaikkojen kahvipöytäasiaa. Opettajanhuoneita kiertäessäni olen huomannut, että on hyvin vähän päiviä, kun tarjolla ei ole mitään herkkua. Olen pohtinut asiaa usein, viimeksi tänään päivällä, ja sitten luin vielä Cinderellan blogikirjoituksen, jossa hän kirjoitti saman meiningin olevan vallalla myös sairaanhoitajien taukohuoneissa. Samaa on sanonut sairaanhoitajasiskoni. Ja eiköhän näin ole muuallakin. Yritä siinä sitten kiireisenä, nälkäisenä ja väsyneenä vältellä niitä. Nyt se on onnistunut, kun linja on tiukka, mutta entä tulevaisuudessa. Ärsyttävintä on ehkä se, että lähes kaikissa opettajanhuoneissa puolet ihmisistä valittaa, että "taasko on herkkuja tarjolla?" ja "ei pitäisi syödä, olen luvannut olla syömättä, plaa plaa plaa" samalla kun availevat seitsemättä konvehtipaperia. Ja älä luule, että syyllistän heitä, olen itse samanlainen. Mumistelen samoja, typeriä mantroja siitä, kuinka taas lihon kuusi kiloa, kun mussutan kakunpalan (ja sitten syön muiden näkemättä vielä toisen ja kolmannen). Kaikkein typerintä on se, että usein ne työpaikalle tuodut jutut eivät kuitenkaan ole juuri niitä omia herkkuja, joten tavallaan syö jotain sellaista, josta ei saa edes sitä suurinta nautintoa, ja kaloreita kertyy kuitenkin aivan yhtä lailla.

Jos meistä siis suurin osa on sitä mieltä, että olisi helpompi pysyä ruodussa, jos siellä työpaikalla ei olisi niitä herkkuja tarjolla, niin miksei kukaan rohkene sanoa, että jospa joku tekisi joku päivä vaikka hedelmäsalaattia? Tai entä jos sovittaisiin, että vain kerran viikossa herkkuja, jos silloinkaan? Tai että olisi kokonaan herkuton kuukausi? Kai sitä pelkää leimautuvansa ilonpilaajaksi. Ja kaipa kaikki kuitenkin salaa ovat iloisia niistä herkuista, sillä vaikka niitä ei saisi syödä, niin tavallaan se on kuitenkin ihan sallittua, kun joku toinen on ne varta vasten tuonut, usein jopa itse leiponut. Ja itsellä taustalla vaivaa myös leimautumisen pelko. Koska nyt en ole vakituisessa työpaikassa, ei edes tulisi mieleen sanoa mitään, mutta tuskin tulen ihan vähään aikaan sanomaan muutenkaan. Minä kun en halua leimaantua siksi laihduttajaksi.